Kolarin jälkeen

Selaillessani Facebookin uutisvirtaa silmiini osui hätäkeskuksen päivitys. Siinä oli tärkeä muistutus autoilijoille: Älä aja ohi! Kuvassa oli henkilöauto katollaan ojassa, tien vieressä. Mieleeni palasi oma kokemukseni liikenneonnettomuustilanteesta, johon osuin paikalle ensimmäisten ohikulkijoiden joukossa… Se oli aluksi aivan tavallinen keskiviikko. Ajoinsateisessa iltapäivän hämärässä kohti kotia. Tuulilasin pyyhkijät pyyhkivat tiestä lentävää kuraa. Kertasin mielessäni palaveria, josta olin tulossa.Seurasin kelloa, ehtisinkö ajoissa kuljettamaan tyttäreni harrastuksiin. Soitin äidille ja kyselin kuulumisia. Sitten se tapahtui: kolari moottoritiellä!

Nyt pitää toimia!

Aluksi havahduin ajatuksistani, kun edessä ajavien autojen jarruvalot alkoivat vilkahdella. Minäkin hiljensin vauhtia. Edessäni ajavat autot alkoivat yksi toisensa jälkeen siirtyä vasemmalle kaistalle. Koitin tihrustella hämärässä mitä ne väistivät. Sitten huomasin, että tiellä oli tavaraa hujan hajan ja edelläni ajavat autot väistelivät laatikoita muistuttavia möhkäleitä. Seuraava havaintoni oli, että tien oikeassa reunassa oli rekka-auto pysähtyneenä. Rekan vasen kylki oli revennyt auki – hetkinen – tässähän on tapahtunut onnettomuus! Ja se on tapahtunut aivan juuri. Painoin hätävilkut päälle ja pysäköin autoni rekan taakse, moottoritien pientareelle. Pienen hetken katselin tilannetta epäuskoisena. Autoja ajoi ohi tasaisena virtana tiellä lojuvaa tavaraa väistellen. Okei, nyt pitää toimia! Otin puhelimen käteeni ja soitin 112.

Tästä eteenpäin tuntui, kuin olisin ollut mukana hidastetussa elokuvassa. Kun liikenteen virtaan tuli pieni tauko, nousin ulos autoni suojasta ja lähdin kävelemään piennarta pitkin katsomaan tarkemmin, mitä oli tapahtunut. Hätäkeskuspäivystäjän rauhallinen ääni puhelimessa kyseli kysymyksiä. Päästyäni rekan vierelle tajusin – “Täällä on toinenkin raskas ajoneuvo, kyljellään. Ja henkilöauto myös!” Koko tilanteen karmeus valkeni minulle pala palalta, yksi asia kerrallaan. Olin aivan rauhallinen. Toimin hyvin järjestelmällisesti ja loogisesti. Jatkoin keskustelua hätäkeskuspäivystäjän kanssa.

“Näkyykö vaarallisista aineista varoittavia kylttejä?” “Ei.” “Ja kyseessä on siis kaupunkiin päin menevä kaista?” “Kyllä.” “Onko tie kokonaan poikki?” “Ei. Vasen kaista on käytössä.”… Ja niin edelleen vastaisin kysymyksiin. Hätäkeskuksen annettua luvan sulkea puhelun juoksin katsomaan, olisiko kellään ensiavun tarvetta. Kahden auton kuljettajat vaikuttivat olevan järkytystä lukuunottamatta kunnossa. Kolmas henkilö oli puristuksissa kyljellään makaavan rekan alla. Huusin “Kuuletko minua?” ja yritin kaivaa maata, jotta saisin hänelle tilaa hengittää. Varsin nopeasti kuitenkin oivalsin, että hänen pelastamisekseen ei ollut enää mitään tehtävissä. Pelastuslaitos saapuisi paikalle liian myöhään…

Viranomaiset ottavat tilanteen haltuun, sokkivaihe

Tuli avuton olo. Palasin tielle opastamaan hälytysajoneuvoja paikalle. Ensin tuli ambulanssi, vastasin ensihoitajien kysymyksiin. “Olitko osallisena? Mitä tapahtui? Kuinka monta henkilöä? Kiitos.” Seuraavaksi pelastuslaitoksen työntekijä. Samat kysymykset. Lopuksi poliisi, joka otti myös henkilötietoni ylös. “Kiitos. Tällainen tilanne siis tänään. Sinä voit nyt katkaa matkaasi. Yritä ajaa varovasti.”

Jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni. Seurasin valojen vilkuntaa ja ihmisten liikehdintää. Kaikilla oli keskittynyt ilme, kenttäjohtaja antoi tiimille ohjeita määrätietoisesti. Pelastushenkilökunnan ja poliisin työ oli alkamassa, minun osuuteni ohikulkijana oli nyt suoritettu loppuun. Hetki sitten kaivoin jäistä maata käsilläni onnettomuuden uhrin alta, nyt olin täysin ulkopuolinen. Istahdin autooni. Tähän asti olin ollut tyyni ja rauhallinen. Nyt alkoivat kädet täristä ja sydän hakata. Vedin muutaman kerran syvään henkeä. Hätävilkut pois päältä. Auto käyntiin. Ohi ajavat autot matelivat hiljaa. Niiden ikkunoissa näkyi uteliaita kasvoja, jotka katselivat sinisten vilkkuvalojen värittämää onnettomuuspaikkaa. Pujahdin mukaan liikenteen virtaan. Oli todella kummallinen olo: tänään, siihen tien varteen päättyi yhden ihmisen matka – lopullisesti. Meillä muilla se jatkui eteenpäin. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että en todellakaan ollut tässä kohdassa ajokuntoinen ihminen. En muista ajomatkasta juuri mitään.

Kokemuksen käsittely alkaa

Matkalla soitin puhelun siskolleni. Kotona kertasin koko tarinan alusta perheelleni. Halaukset läheiseltä tuntuivat todella hyvältä. Jaoin kokemukseni WhatsApp-viestittelynä työkaverilleni. Ja vielä illalla kuntosalin takahuoneessa ystävälle. Olin onnekas, ympärilläni oli ihmisiä, joille voin puhua. Minulla oli tarve kerrata tapahtumia mielessäni ja puhua kokemuksestani. Pikku hiljaa sekavat muistikuvat tapahtumista alkoivat hahmottua loogiseksi tapahtumien ketjuksi mielessäni. Mutta toistoja vaadittiin.

Kuka tarvitsee henkistä ensiapua?

Jäin miettimään, olikohan niillä kahdella, jotka selvisivät onnettomuudesta ilman fyysisiä vammoja joku, jolle puhua? Osasiko joku kysyä heiltä, miten he voivat kokemuksen jälkeen? Vaikka onnettomuudessa ei ole saanut näkyviä vammoja, voi henkinen kolhu olla vähintään yhtä satuttava. Ensiavun antaja, joka oli sattumalta paikalla ja pysähtyi auttamaan, saattaa itse olla tilanteen jälkeen henkisen ensiavun tarpeessa. Puhumattakaan tietysti uhrin omaisista, jotka saivat tilanteen jälkeen suruviestin läheisen poismenosta. Onnettomuustilanne voi jättää jälkiä myös paikalle tulleiden, jopa kokeneidenkin viranomaisten mieliin. Kokemus kolaritilanteesta pysäyttää. Ihminen joutuu kohtaamaan oman havoittuvuutensa. Järkyttävä tapahtuma vaikuttaa välittömästi ja välillisesti moneen ihmiseen.

Elämä yllättää. Onnettomuuksia ja sairauskohtauksia valitettavasti tapahtuu ja niitä ei voi ennustaa. Etukäteen varautuminen voi helpottaa tilanteen kohtaamista. Esimerkiksi ensiapukoulutuksissa harjoitellaan tilanteessa toimimista ja opetellaan elintärkeitä ensiaputaitoja. Mutta akuutin tilanteen jälkeen tulee hiljaisuus – tapahtuiko tämä minulle oikeasti? Miten tästä eteenpäin? Onko meillä tietoa ja taitoa siitä, miten toimia tilanteen jälkeen? Miten voin auttaa itseäni? Tai miten kohtaan ihmisen, joka on joutunut kokemaan jotain järkyttävää? Parhaastakaan ensiapulaukusta ei löydy laastaria, joka parantaisi mielen kolhun. Paras laastari kai on, että osaa näissä tilanteissa vain olla aidosti ihminen toiselle ihmiselle.

Teksti: Kaisa Telilä, th, ETK, Auts-Tuote Oy