Taas on vuosi vaihtumassa ja sitä juhlitaan ilotulitteiden voimalla… Lehdet pullistelevat rakettimainoksia ja silmätapaturmista varoitellaan. Paitsi tulevan vuoden juhlintaa ja odotusta, lähestyvä vuodenvaihde tarkoittaa myös menneen vuoden tapahtumien kertaamista. Olen tehnyt ensiapukouluttajan työtä pian yhdeksän vuoden ajan. Olen päässyt vierailemaan mitä erilaisimmissa työskentely-ympäristöissä, kouluttettavia ryhmiä on kertynyt jo paljon ja monenlaisia. Niin myös tänäkin vuonna.
Usein työpäivän jälkeen kouluttajan mielessä pyörii kaikenlaista, mm yksittäisiä kurssilaisten kokemia tilanteita, joita he ovat jakaneet muiden kanssa. Joskus olen jäänyt miettimään kysymystä, jota on yhdessä pohdittu, toisinaan taas olen saattanut jatkaa työpaikan tapaturmariskien ja työskentelyolosuhteiden pohtimista. Nyt kun mietin menneen vuoden kokemuksia työrintamalla, mieleeni nousee ensimmäisenä päivä, jolloin pääsin yhdessä kollegani kanssa opettamaan ensiaputaitoja näkövammaisille. Tämä kurssipäivä oli itselleni opettavin v. 2016!
Ensiapukurssi näkövammaisille
Kurssilaisten näkövammat eivät suinkaan ollut aihetuneet ilotulitteista, tai kun tarkemmin ajattelen asiaa, mistä sitä oikeasti edes tiedän… Emme keskustelleet heidän rajoitteistaan henkilökohtaisella tasolla, mutta sitäkin enemmän pohdimme yhdessä tätä ympäröivää maailmaamme, kuinka se on rakennettu meille näkeville. He onnistuivat, todennäköisesti edes yrittämättä, avaamaan kouluttajan silmiä aivan uudella tavalla.
Jo kurssipäivää suunnitellessani mietin, miten heidän kanssaan voidaan opetella toimimista onnettomuustlanteessa? Entä sitten hätäensiavun antaminen? Hätäkeskukseen soittaminen? Ylipäätään auttamistilanteen tunnistaminen? Omaa sijaintia voi olla vaikea tietää, voi olla vaikea vastata hätäkeskuksen tilannetta koskeviin kysymyksiin ja jo auttamistilanteen havaitseminen saattaa olla haaste. Mieti, miten voit ilman näkökykyä havaita, että samassa ruokapäydässä oleva ystävä vetäisi ruokapalan henkitorveen, tai diabeetikon verensokeri on laskenut liian alas? Tai kun kanssaihminen sairastuu aivoverenkierron häiriöön? Ratkaisuja kysymyksiin etsittiin ja löydettiin yhdessä pohtimalla ja ensiaputaitoja harjoiteltiin.
Ulkotuli -toisille kiva tunnelman tuoja, toisille iso vaaran paikka
Toivon kurssilasiten oppineen päivän aikana ensiavusta edes hitusen. Itse koin oppineeni paljon suhtautumisesta vastoinkäymisiin. Oletko ikinä miettinyt kaupungilla kävellessäsi, millaisia tapaturmariskejä näkövammaiselle syntyy, kun tutulle kadulle ilmestyy liikkeen mainosständi? Tai siihen, että kauppojen ovet ovat auki valmiina toivottamaan asiakkaat tervetulleeksi? Tai mieti, kuinka kivalta näin pimeänä vuodenaikana näyttää ulkotulet liikkeiden edessä… nyt tiedän, että niiden ilmestyminen katukuvaan joulun alla ei ilahduta kaikkia!
Kesä taas on katutöiden aikaa. Me näkevät ohitamme jalkakäytävällä pörräävän kaivurin miettimättä ehkä sen enempää asiaa. Ajattele, miltä tuntuu lähestyä tilannettta niin, että kuulet vain äänen. Et voi tietää, miten päin työmaalla pyörivä kaivuri kieppuu ja mistä puolelta se on turvallista ohittaa. Entä kun jalkakäytävälle on parkkeerattu kuorma-auto, miten se hankaloittaa liikkumista? No, kuorma-auton peilit ovat usein juuri kasvojen tasalla. Ei tunnu kivalta törmätä peileihin, eikä liioin jakeluauton nostolavaan, joka usein on myös kasvojen korkeudella! Nostolavan osuminen vatsan seutuun ei kuulemma ole yhtä ikävää kuin kasvoihin… Hurjaa, mutta toisille meistä arkista.
Sain kurssipäivän aikana kuulla, kuinka silmäkulmista oli jouduttu ompelemaan haavoja umpeen useita kertoja näiden tapaturmien vuoksi. Esimerkkejä tavallisen arjen askareisiin liittyvistä tarpaturmaiskeistä riitti yllin kyllin. Kun koulutuksen aluksi mietimme, millaisiin ensiaputilanteisiin kurssilaiset ovat joutuneet, he eivät edes ajatelleet näiden haavojan ja kolhujen paikkaamisen olevan ensiapua. On niin jokapäiväistä, että tulee haavaoja ja pieniä ruhjeita.
Täytyy myöntää, että vähän ehkä jännitin kohtaamistamme etukäteen. Jännitys jäi kuitenkin jo koulutustilan kynnykselle heti aamulla, niin lämpimästi he ottivat meidät vastaan. Ryhmässä oli ihania ihmisiä, joilla on elämässään arkipäivää merkittävästi haittaava rajoite. He olivat kuitenkin hyvin sinut itsensä kanssa ja osasivat myös nauraa kommelluksilleen.
On välillä hyvä pysähtyä ja edes yrittää asettaa itseään toisen asemaan ja näin opetella laittamaan pienet vastoinkäymiset oikeaan mittasuhteeseen. Itse huomasin palaavani näihin ajatuksiin monesti syksyn aikana mm. juoksulenkillä, kun yritin olla ärsyyntymättä liian harvassa palaviin katuvaloihin! Se on asenne, mikä ratkaisee. Joten laitetaan ne suojalasit päähän, kun ammutaan raketteja!
Hyvää Uutta Vuotta 2017!
Teksti: Hanna Immonen, tth, ETK, Auts-Tuote Oy
